Vanhusten asia on kaikkien asia

 

Alkavalla vaalikaudella vanhusten asia on lopultakin pakko jalostaa puheista teoiksi. Kauniita lupauksia parantaa vanhushuoltoa, parantaa ikääntyneen väestön palveluita jne. on kyllä saatu kuulla. Kuntapäättäjät tuskin innostuvat kuntien vastuun lisäämistä tällä sektorilla. Hyvää tahtoa varmaan löytyisi, mutta rahat sen toteuttamiseen alkavat olla jo rajalliset.

Tiedetään, että vanhusten määrä on kasvussa, myös hyvinkin heikkokuntoisten. Ja se lisää tarvetta erityisen perusteltuihin ratkaisuihin valittaessa vanhukselle hoitopaikkaa – onko sopivin esim. kotihoito, tuettu palveluasuminen,perhehoito vanhuksille vaiko laitoshoito.

Inhimillinen lopputulos edellyttää myös, että ikääntyneen ihmisen hoidon taso ei saa riippua hänen kotipaikastaan. Vanhustenhoito on saatettava maamme jokaisessa kunnassa tavoitteiden mukaiselle tasolle.

Näyttää kuitenkin siltä, että tässä asiassa eivät suositukset riitä. Kunnat eivät noudata niitä ja syy siihen on yleensä liian tiukalle vedetty kunnan talous.

Otetaan esimerkiksi Valviran ja aluehallintoviranomaisten käsitys tai ohje siitä, että illan viimeisen ja aamun ensimmäisen aterian väli saisi olla enintään 11 tuntia. Julkisen sektorin laitoksissa 77 %:lla tuohon tavoitteseen ei tuoreimman tutkimuksen mukaan ei ole päästy. Nyt jo voisi perustellusti kysyä, näinkö huonostiko meillä hoidetaan vanhukset, tämän hyvinvointimme rakentajat?

Valtion on tultava kuntien avuksi ja annettava kunnille varat tilanteen korjaamiseksi. Pelkkä palveluiden kilpailuttaminen se keino ei voi olla, sillä avun tarpeessa oleva vanhus ei ole kauppatavaraa. Sadan vuoden takaiset ihmishuutokaupat eivät peitetyssä muodossakaan ole enää tätä päivää.

Maallamme on kyllä varaa saattaa asiat kunnon tolalle. Kysymys on tahdosta ja asioiden oikeasta tärkeysjärjestyksestä

 

Prabhakaran Ranjith Kumar

vanhustenhoidon lähihoitaja

Kansanedustajaehdokas (sd)